Joulun aika on ihmisille rauhoittumisen ja lepäämisen aikaa. Mitä nyt pitää valmistella se joulu siellä kotona.
Seurakunnassa kuitenkin meininki on kiivaimmillaan. On kauneimpia joululauluja, adventtikirkkoja, aattohartauksia ja jouluyön messuja. Jouluaamuna taas aikaisin jumalanpalvelus jne.
Niissä kaikissa on töissä ihmisiä. Ihan samanlaisia kuin muutkin. Heilläkin on joulu myös kotona. Mutta on vaan oltava tekemässä toisille joulun juhlaa.
Heistä pisimpään kussakin tilaisuudessa on aina suntio tai vahtimestari. Pappi ja kanttori sekä mahdolliset esiintyjät tulevat vetämään shownsa, mutta joku laittaa aina kaiken valmiiksi ja purkaa pois tilaisuuden jälkeen.
Kyllä joulun aika rasittaa varmasti pappien ja kanttoreidenkin perhe-elämää. Usein tuntuu olevan että samat henkilöt on uhrattu tiettynä jouluna muiden vapaan eteen. Tai joskus yritetään jakaa hiukan töistä kaikille että jokaisella olisi myös vapaata.
Sellaistahan työ seurakunnassa on. Kun tavallisilla ihmisillä on juhla ja vapaata, niin me painamme hommia urakalla. Silloin se ei useinkaan tunnu kovin kivalta. Onneksi sentään me "ei-hengellisen" työn tekijät saamme sunnuntaikorvaukset pyhätöistä.
maanantai 29. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
Järjenkäyttö sallittu
Taas pyydettiin siirtämään pöytiä ja tuoleja. Paikalla oli jo pari-kolme oman alansa työntekijää. Hommahan kuuluu meille, tietysti. Mutta mieluummin odotetaan vahtimestarin saapuvan tekemään jonkin pikku roudauksen, kuin että nostaisi itse ne pari pöytää ja tuolia. Herää kysymys onko asiassa mitään järkeä? Kenenkään selkä ei revähdä toisen kanssa yhdessä nostaessa. Mutta kun ei kuulu heille. Vierestä sitten katsotaan.
Toisaalta pitäisi olla joku ihme ajatustenlukija. On vaikea arvata miten on tarkoitus laittaa jos ei ole jätetty tietoa. Mutta onhan se mukavampi valittaa kuinka vahtimestarit ovat taas laittaneet kaikki ihan päin helvettiä.
Jotain isompaa tilaisuutta varten on ehkä jopa annettu tietoa. Silloin kyllä osataan vaatia. Ei ole mitään väliä ovatko vaatimukset mahdollisia. Mutta kun meidän työala nyt tarvitsee just sitä ja tätä ja heti!
Usein tuntuu että tarkoitus ei ole yhdessä toteuttaa tapahtumia. Tarkoitus on joillain kerätä kunnia ja saada vahtimestarit/suntiot tekemään työt. Meitä kohdellaan kuin alimpiin kasteihin kuuluvia älykääpiöitä. Kiitosta ei anneta, haukut muistetaan aina. Pitäisi varmaan "joutua" vaikka jäämään sopivasti sairaslomalle jonkin ison hässäkän alla. Siinähän sitten kimpoilisivat seinille kuinka mikään ei taas toimi. Minä sitten nauraisin partaani kotisohvalla...
Toisaalta pitäisi olla joku ihme ajatustenlukija. On vaikea arvata miten on tarkoitus laittaa jos ei ole jätetty tietoa. Mutta onhan se mukavampi valittaa kuinka vahtimestarit ovat taas laittaneet kaikki ihan päin helvettiä.
Jotain isompaa tilaisuutta varten on ehkä jopa annettu tietoa. Silloin kyllä osataan vaatia. Ei ole mitään väliä ovatko vaatimukset mahdollisia. Mutta kun meidän työala nyt tarvitsee just sitä ja tätä ja heti!
Usein tuntuu että tarkoitus ei ole yhdessä toteuttaa tapahtumia. Tarkoitus on joillain kerätä kunnia ja saada vahtimestarit/suntiot tekemään työt. Meitä kohdellaan kuin alimpiin kasteihin kuuluvia älykääpiöitä. Kiitosta ei anneta, haukut muistetaan aina. Pitäisi varmaan "joutua" vaikka jäämään sopivasti sairaslomalle jonkin ison hässäkän alla. Siinähän sitten kimpoilisivat seinille kuinka mikään ei taas toimi. Minä sitten nauraisin partaani kotisohvalla...
tiistai 2. joulukuuta 2008
Ruokarukous, tietysti!
Olin erään papin kanssa samassa kahvipöydässä. Ihan ulkopuolella työn. Hän kuitenkin oli tilanteessa se joka kahvit tarjosi kiitoksena pikku avusta.
Kun tarjoilut oli saatu pöytään, kävin tietysti heti niihin käsiksi... ...paha virhe!
Täysin luonnollisesti (hänelle) "ateria" oli ensin siunattava rukouksin. Ja minä se vaan mätin jo herkkuja suuhuni. Kunnes huomasin tilanteen ja lopetin. Sitten oli vaan odotettava että harras hetki oli ohi ja sai oikeasti ottaa pöydän antimia.
Ei asiasta mitenkään jälkikäteen puhuttu. Tulipahan vaan taas varsin tollo olo silloin tilanteessa.
En kyllä osannut odottaa mitään joten minut yllätettiin täysin ns. puskista.
Kun tarjoilut oli saatu pöytään, kävin tietysti heti niihin käsiksi... ...paha virhe!
Täysin luonnollisesti (hänelle) "ateria" oli ensin siunattava rukouksin. Ja minä se vaan mätin jo herkkuja suuhuni. Kunnes huomasin tilanteen ja lopetin. Sitten oli vaan odotettava että harras hetki oli ohi ja sai oikeasti ottaa pöydän antimia.
Ei asiasta mitenkään jälkikäteen puhuttu. Tulipahan vaan taas varsin tollo olo silloin tilanteessa.
En kyllä osannut odottaa mitään joten minut yllätettiin täysin ns. puskista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)